keskiviikko 31. elokuuta 2011

Keskiviikkona 31. elokuuta 2011 - Harmonisesti yhteen soiva kuoro

No, jäivät viuluhaaveet kokonaan. Äänenkäyttö sen sijaan kiinnostaa ja jotain olen jo oppinutkin:
Kurkkua ei saa jännittää laulaessa vaan kurkussa ja suussa soivat ne kohdat, jotka ovat eläväisen rennot kuin sohvassa istuksivan olo on lokoisa. Ja jos haluaa laulussa kuvastuvan jonkin tietyn tunteen, niin kokiessaan tuon tunteen nostaa sen mieleensä keskittymisen kohteeksi, jotta se luonnostaa kuuluu mielentilaa kuvastavassa laulussa. Katselin ikkunasta ulos taivasta ja kokeilin laulaa maiseman herättämästä kiinnostuksesta, valosta ja pilvien tunnelmasta – kiinnostavaa! Kun ekaa kertaa tuollaista onnistuu tekemään, niin tosi jännää uutta!

Musiikkitalon avajaiskonserttia televisiosta katsellessani mieleen tulleita huomioita:
• Suomalainen perusmeininki, perinteinen suomalainen sosiaalisuus on vapaamuotoista ja käytännönläheisen tunnelmallista: syntyy luonnollinen kaunis lauluääni, joka kuvastaa tuota tuttua meininkiä, ja luonnollinen kaunis harmonia, kun eri ihmisten äänet soittavat kukin omalla tavallaan samoja teemoja, jotka ovat senhetkisiä yhteisiä tekemisiä, yhteisiä näkemyksiä, toiveita, haaveita, arvoja ja tuttua yhteistä meininkiä.
• Orkesteri tai kuoro soi hyvin yhteen, kun jokainen kuuntelee omaa käsitystääns iitä, millainen musiikin oikeastaan kuuluisi olla, omaa musiikkihaavemielikuvaansa, sitä, mitä tuo musiikki oikeasti kuuluisi olla, ja sovittaa oman soittimensa tai äänensä tuohon yhteiseen harmoniaan sen ilmentymänä, yhtenä juonteena kudelmassa.
• Sikäli kuin orkesteri soi yhteen samoin kuin suuri joukko ihmisiä pelaa yhteen, niin kaunis sointi syntyisi, kun sosiaalisena teemana olisi ajatelma "Rakastan Elämää, onnea ja elämänmyönteisyyttä - niin kuin useimmat muut, niin kuin Sinä myös! Siksi otan ne arvoikseni maailmassa laajemmaltikin." Näin positiiviseen suuntaan kulkemalla syntyy puhtia ja motivaatiota mm. työteho kohenee rutkasti.
• Taito paranee, kun ottaa avuksi realistisen tunnelmatajun, jota eläväinen rentous parantaa, ja sen kanssa yhdessä käyttää näköaistin maisemakatseen rakennehahmotusta alkaen ison kokoluokan eheistä positiivisten tunteiden mukaisista hahmoista, suunnistaen niiden mukaan ja vain lisäksi samalla tarkalla hahmotustavalla yksityiskohdatkin oikein saaden.
• Elämänkokemuksemme soi luonnostaan tunnelmasävyjen musiikkina, joka muodostaa rikkaan maiseman, jonka osateemoina vain ovat ajatukset ja musiikki, joka sillä hetkellä on mielessä. Tuosta maisemasta voi poimia musiikin teeman ihannemuodossaan, oman musiikkitajunsa tuottamana elämänmakuisena haavekuvana ja seurata sitä.
• Musiikin tulkintaa etsiessään orkesterissa korostuvat eri soittimet. Se, joka on tavallisesti vain sivuroolissa, voi äkkiä joutuakin hetkeksi keskiöön ja silloin on soitettava kauniisti kiehtoen kun toiset soittavat hiljempaa. Ja välillä toki soi koko orkesteri yhtenä sointuvana äänenä.
• Itse laulaessani soivat äänessä rennot lokoisan olon kohdat eivätkä kireän jännitetyt. Hyvä mieli tuo ääneen kauneutta.

maanantai 29. elokuuta 2011

Maanantaina 29. elokuuta 2011

Kävin sittenkin soitinliikkeessä koettamassa viulua, mutta skrääk, minkä äänen siitä sain! En kestäisi niin kovaa ääntä korvan juuressa ja kun kosketinsoittimen ääni on paljon kauniimpi, niin miksi viitsisin treenata? Omakin ääneni soi paljon kauniimmin! Laulaminen kiehtoo minua paljon enemmän, on kiva tuottaa monenlaista ääntä ihan itse.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Sunnuntaina 28. elokuuta 2011

Välillä mietin, että olisiko viulu kiva: oppisiko sitä vielä aikuisena soittamaan? Mutta sitten mietin, että mitä jos oppisikin, niin tuottaisi kauniisti soivaa ääntä soittimella, niin jäisi kumminkin jotenkin tyhjä olo. Paljon parempi on, jos laulaa itse kauniisti: soi itse eikä mikään instrumentti vain! Tulee jotenkin tyytyväisempi, eheämpi olo… Taitaa jäädä viulu hankkimatta, vaan tuossa miettiessäni, kun oivalsin, että viulunsoittajan pään asento on tunteita kuuntelevan ihmisen asento, niin johon viehätti ajatus viulunsoitosta: noin hyvin mietitty soitin, opettaa osin itse itsensä! Vaan kumminkin laulu kiehtoo enemmän…
Vanhoista suosikkikappaleistani soitin kosketinsoittimellani Jo valkenee kaukainen ranta, ja taas huomasin, että pidän juuri Merikannosta: jokainen sävelkulun pienikin osa soi omantyypisenään, jotenkin tuoreen elämänmakuisesti – tuon kun vielä oppii laulamaan niin kuin sävelmän tuntee omasta kokemuspiirstään löytävän, niin johan on hieno…

keskiviikko 10. elokuuta 2011

10. elokuuta 2011

Täytin 40 vuotta ja ostin itselleni lahjaksi Oskar Merikannon lauluja, nuotteja ja sanoja siis hänen kauneimmista lauluistaan. Minua kiinnostaa, miten ne on sävelletty: eheä tervehdyttävä tunteidenmukainen näkökulma, jotenkin perinteisen perisuomalainen viisas näkökulma, joka kommunikoituu usean helpomman näkökulman yhdistelmänä: lauluja kuunnellessa tuntuu kuin hän olisi säveltänyt teeman yhdestä tärkeästä asiasta ja jatkanut sitten siihen, joka siitä jo mainitusta näkökulmasta näyttää tärkeältä lisältä mainita, säveltänyt teeman siitäkin ja niin edespäin kerrps kerrokselta johonkin suomalaiseen viisauteen päätyen. Ja niin kauniita ovat! Kai se on sitä, kun elämänkokemus soi... Voikohan tuollaisesta ottaa mallia? Oppisi itsekin jotakin hienoa?
Elämänkokemus soi, jos se on tunnelmallinen, eikä kehoon tee reunoja esim. kehoa ympäröivään tilaan, eikä sanallista kehoaankaan eikä ole muodollinen tai tiettyä tyyliä esittävä. Nuo jäykät muodot ja rajat tekevät olon kuin sisätiloissa oleskelevalla, mutta vapaamuotoinen mieltymystenmukainen urheilu ja luonnon ihaileminen tuovat avaran tunnelmallisen el'ämänkokemuksen, joka luonnostaan soi tunnelmasävyinä, ja jos kokemus on vahvemmin tunnelmallinen luonnostaan, jotenkin kauneuden ihailuorientoitunut samalla, niin silloin ainakin tunnelmasävyt soivat sävelinä. Vaaleat tunnelmasävyt ovat siis korkeita säveliä ja tummat matalia. Elämänkokemus muodostaa musiikkimaiseman.
Mietin, josko menisin syksyllä laulutunnille tai kuoroon, mutta katoaako silloin osin linnuilta matkittu spontaani laulutyylini, jota olisi kiva harjoitella itsekseen sen verran, että sitten taatusti osaisi sen. Äänessä on sama juttu: se soi, kun ei tee reunoja eikä sanallista vaan on vain spontaanin elämänmakuinen ja kiekaisee - kuin pikkulintu!