Käytiin koirien kanssa kävelyllä ja vastaan tuli tyttö villakoiransa kanssa vaan toinen koiransa, joka oli minun koirani ihastus, heila, oli poissa. Koirallaan oli häntä maassa enkä kehdannut kysyä, mutta kotona olivat molemmat koirani kuin hautajaisissa. Vielä vuorokaudenkin jälkeen on villakoirani surullinen. Soitan sille suruun sopivia kappaleita ja se tulee viereen kuuntelemaan. Huomaamattani opin sovittamaan soittoani sen mielialaan ja vähän tuon ilmeisesti edesmenneen heilansakin tyyliin. Jälleen kerran tulen ajatelleeksi, että ”Soi vienosti murheeni soitto” on kyllä tosi hieno viisas sävelmä, niin tervehenkinen näkökulma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti