Keskiviikkona 31. elokuuta 2011 - Harmonisesti yhteen soiva kuoro

No, jäivät viuluhaaveet kokonaan. Äänenkäyttö sen sijaan kiinnostaa ja jotain olen jo oppinutkin:
Kurkkua ei saa jännittää laulaessa vaan kurkussa ja suussa soivat ne kohdat, jotka ovat eläväisen rennot kuin sohvassa istuksivan olo on lokoisa. Ja jos haluaa laulussa kuvastuvan jonkin tietyn tunteen, niin kokiessaan tuon tunteen nostaa sen mieleensä keskittymisen kohteeksi, jotta se luonnostaa kuuluu mielentilaa kuvastavassa laulussa. Katselin ikkunasta ulos taivasta ja kokeilin laulaa maiseman herättämästä kiinnostuksesta, valosta ja pilvien tunnelmasta – kiinnostavaa! Kun ekaa kertaa tuollaista onnistuu tekemään, niin tosi jännää uutta!

Musiikkitalon avajaiskonserttia televisiosta katsellessani mieleen tulleita huomioita:
• Suomalainen perusmeininki, perinteinen suomalainen sosiaalisuus on vapaamuotoista ja käytännönläheisen tunnelmallista: syntyy luonnollinen kaunis lauluääni, joka kuvastaa tuota tuttua meininkiä, ja luonnollinen kaunis harmonia, kun eri ihmisten äänet soittavat kukin omalla tavallaan samoja teemoja, jotka ovat senhetkisiä yhteisiä tekemisiä, yhteisiä näkemyksiä, toiveita, haaveita, arvoja ja tuttua yhteistä meininkiä.
• Orkesteri tai kuoro soi hyvin yhteen, kun jokainen kuuntelee omaa käsitystääns iitä, millainen musiikin oikeastaan kuuluisi olla, omaa musiikkihaavemielikuvaansa, sitä, mitä tuo musiikki oikeasti kuuluisi olla, ja sovittaa oman soittimensa tai äänensä tuohon yhteiseen harmoniaan sen ilmentymänä, yhtenä juonteena kudelmassa.
• Sikäli kuin orkesteri soi yhteen samoin kuin suuri joukko ihmisiä pelaa yhteen, niin kaunis sointi syntyisi, kun sosiaalisena teemana olisi ajatelma "Rakastan Elämää, onnea ja elämänmyönteisyyttä - niin kuin useimmat muut, niin kuin Sinä myös! Siksi otan ne arvoikseni maailmassa laajemmaltikin." Näin positiiviseen suuntaan kulkemalla syntyy puhtia ja motivaatiota mm. työteho kohenee rutkasti.
• Taito paranee, kun ottaa avuksi realistisen tunnelmatajun, jota eläväinen rentous parantaa, ja sen kanssa yhdessä käyttää näköaistin maisemakatseen rakennehahmotusta alkaen ison kokoluokan eheistä positiivisten tunteiden mukaisista hahmoista, suunnistaen niiden mukaan ja vain lisäksi samalla tarkalla hahmotustavalla yksityiskohdatkin oikein saaden.
• Elämänkokemuksemme soi luonnostaan tunnelmasävyjen musiikkina, joka muodostaa rikkaan maiseman, jonka osateemoina vain ovat ajatukset ja musiikki, joka sillä hetkellä on mielessä. Tuosta maisemasta voi poimia musiikin teeman ihannemuodossaan, oman musiikkitajunsa tuottamana elämänmakuisena haavekuvana ja seurata sitä.
• Musiikin tulkintaa etsiessään orkesterissa korostuvat eri soittimet. Se, joka on tavallisesti vain sivuroolissa, voi äkkiä joutuakin hetkeksi keskiöön ja silloin on soitettava kauniisti kiehtoen kun toiset soittavat hiljempaa. Ja välillä toki soi koko orkesteri yhtenä sointuvana äänenä.
• Itse laulaessani soivat äänessä rennot lokoisan olon kohdat eivätkä kireän jännitetyt. Hyvä mieli tuo ääneen kauneutta.

Maanantaina 29. elokuuta 2011

Kävin sittenkin soitinliikkeessä koettamassa viulua, mutta skrääk, minkä äänen siitä sain! En kestäisi niin kovaa ääntä korvan juuressa ja kun kosketinsoittimen ääni on paljon kauniimpi, niin miksi viitsisin treenata? Omakin ääneni soi paljon kauniimmin! Laulaminen kiehtoo minua paljon enemmän, on kiva tuottaa monenlaista ääntä ihan itse.

Sunnuntaina 28. elokuuta 2011

Välillä mietin, että olisiko viulu kiva: oppisiko sitä vielä aikuisena soittamaan? Mutta sitten mietin, että mitä jos oppisikin, niin tuottaisi kauniisti soivaa ääntä soittimella, niin jäisi kumminkin jotenkin tyhjä olo. Paljon parempi on, jos laulaa itse kauniisti: soi itse eikä mikään instrumentti vain! Tulee jotenkin tyytyväisempi, eheämpi olo… Taitaa jäädä viulu hankkimatta, vaan tuossa miettiessäni, kun oivalsin, että viulunsoittajan pään asento on tunteita kuuntelevan ihmisen asento, niin johon viehätti ajatus viulunsoitosta: noin hyvin mietitty soitin, opettaa osin itse itsensä! Vaan kumminkin laulu kiehtoo enemmän…
Vanhoista suosikkikappaleistani soitin kosketinsoittimellani Jo valkenee kaukainen ranta, ja taas huomasin, että pidän juuri Merikannosta: jokainen sävelkulun pienikin osa soi omantyypisenään, jotenkin tuoreen elämänmakuisesti – tuon kun vielä oppii laulamaan niin kuin sävelmän tuntee omasta kokemuspiirstään löytävän, niin johan on hieno…

10. elokuuta 2011

Täytin 40 vuotta ja ostin itselleni lahjaksi Oskar Merikannon lauluja, nuotteja ja sanoja siis hänen kauneimmista lauluistaan. Minua kiinnostaa, miten ne on sävelletty: eheä tervehdyttävä tunteidenmukainen näkökulma, jotenkin perinteisen perisuomalainen viisas näkökulma, joka kommunikoituu usean helpomman näkökulman yhdistelmänä: lauluja kuunnellessa tuntuu kuin hän olisi säveltänyt teeman yhdestä tärkeästä asiasta ja jatkanut sitten siihen, joka siitä jo mainitusta näkökulmasta näyttää tärkeältä lisältä mainita, säveltänyt teeman siitäkin ja niin edespäin kerrps kerrokselta johonkin suomalaiseen viisauteen päätyen. Ja niin kauniita ovat! Kai se on sitä, kun elämänkokemus soi... Voikohan tuollaisesta ottaa mallia? Oppisi itsekin jotakin hienoa?
Elämänkokemus soi, jos se on tunnelmallinen, eikä kehoon tee reunoja esim. kehoa ympäröivään tilaan, eikä sanallista kehoaankaan eikä ole muodollinen tai tiettyä tyyliä esittävä. Nuo jäykät muodot ja rajat tekevät olon kuin sisätiloissa oleskelevalla, mutta vapaamuotoinen mieltymystenmukainen urheilu ja luonnon ihaileminen tuovat avaran tunnelmallisen el'ämänkokemuksen, joka luonnostaan soi tunnelmasävyinä, ja jos kokemus on vahvemmin tunnelmallinen luonnostaan, jotenkin kauneuden ihailuorientoitunut samalla, niin silloin ainakin tunnelmasävyt soivat sävelinä. Vaaleat tunnelmasävyt ovat siis korkeita säveliä ja tummat matalia. Elämänkokemus muodostaa musiikkimaiseman.
Mietin, josko menisin syksyllä laulutunnille tai kuoroon, mutta katoaako silloin osin linnuilta matkittu spontaani laulutyylini, jota olisi kiva harjoitella itsekseen sen verran, että sitten taatusti osaisi sen. Äänessä on sama juttu: se soi, kun ei tee reunoja eikä sanallista vaan on vain spontaanin elämänmakuinen ja kiekaisee - kuin pikkulintu!

Musiikin löytäminen

Koen luonnostaan elämän tunnelmallisena maisemana, kokemuksenmakuisena. Olisi kiva löytää sille kommunikaatio- ja ilmaisukeino. Taiteesta sen kai löytäisi, ilmaisun omalle elämänviisaudelleen, mutta paljon oppimista siinä vielä on…
Joissakin kappaleissa on selkeästi jokin oma elämänviisaus, kuin käsitys elämän kauneudesta, kun tietyllä tavalla elää. Niin kuin Oskar Merikannon Soi vienosti murheeni soitto –kappaleessa on käsitys siitä, miten elämä on kaunis tunteidenmukaisuutta tukevalla tavalla silloinkin, kun elämä on rankka – vähän niin kuin itku saa päästämään irti ja rennonpana kyyneleisten silmäripsien läpi maailma jotenkin hassusti sädehtii, kun lähtee itkettyään uudelleen elämän virtaan mukaan. Tuikkikaa oi joulun tähtöset on sellainen myös, jotenkin kovin kaunis, kun jää kuulostelemaan sävelmän kuvaamaa mielentilaa. Niin aina silloin tällöin jokin laulu aukeaa kuvaksi kauniista tunteidenmukaisuudesta eikä pelkäksi rallatukseksi. Tänään esimerkiksi Lähteellä aukesi kuvaksi kauneudesta, kauniista tavasta elää, olla. Aukeavatko kaikki laulut siten vai onko se erityisen viisauden merkki? Astears go by ei kuulostanut kauniilta tähän tapaan vaan jotenkin typerän epäviisaalta. Mutta voihan olla, että paljon jää huomaamatta, varmasti jääkin. Tuntuu kuin pitäisi löytää musiikki uudelleen, joltakin kauniilta elämänmakuiselta puoleltaan, jotakin sellaista mitä olen aina etsinyt, mutta jonka en ole tietänyt olevan musiikki vaan enemmänkin elämänviisaus.

* * *
19.4.2016 Vuodenaikojen elämisen ohjeitani http://opisuomalaisuus.blogspot.fi/2014/02/vuodenkierto-ja-henkinen-hyvinvointi.html

19. kesäkuuta 2011, sunnuntai

Useampaan kuukauteen ei ole tullut soiteltua kunnes nyt sitten taas viime päivinä. Jotakin olen laulanut kyllä, oppinut kauniimpaa ääntä, osin linnuilta hauskaa meininkiä ja osin pudottanut ”reunoja” pois laulun hahmotuksestani ja antanut elämän sellaisenaan kuvastua äänessäni.
Soittamisesta mietin sellaista, että meille jokaisella on ammattiala, joka antaa kaavan, tavanmukaisuuden, jonka mukaan tekemisiämme hahmottaa. Muusikon kaava on erilainen kuin kirjoituspöytätyötä tekevän. Niinpä täytyy päästää irti ammattialatottumuksistaan ja uida erilaiseen rennompaan hauskempaan elämäntapaan, jotta soitosta katoaisi jähmeys ja tulisi elämänmakuisuutta tilalle.

Keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ensi kertaa soitin uutta kappaletta suoralta kädeltä säestyksen kanssa, takellellen sujui, mutta kaipa tuo tuosta lutviutuu harjoituksen myötä, kiva aluevaltaus joka tapauksessa!
Sanotaanko säveltapailuksi vai miksi, kun yritän etsiä koskettimistolta säveliä, joilla edes karkeasti kuvaisin kokemuksiani. Jännää! Vähitellen tuntuu olevan jo tietty sävel, jonka löytää eikä vain jotain sinne päin. Minua kiinnostaa luontokokemus, etenkin se, miten mahtavia malleja puut ovat kun niitä katsoo kasvusuuntaan kasvun tunnelmaan eläytyen kuin se olisi puun liike, puun elämäntapa, jossa sen elämänviisaus kuvastuu. Talvella emme katko puiden jäätyneitä oksia, sen varmistaa metsän herkkä luminen kauneus – kai puu voi muutenkin olla evoluution myötä elämänviisaudesta mallina!

Maanantai 31. tammikuuta 2011

Bändi näyttää jäävän, kun en saa soitettua sen kappaleita ollenkaan. Ehkä myöhemmin, ehkä jotain muuta, ehkä jotain erityyppistä sitten kun soittotaitoni ovat paremmat, ehkä pitäisi löytää enemmän ikäisensä bändi, kun nämä olivat jo vanhuksia…

Soinnut pitäisi soittaa erikseen kuunnellen niiden näkökulmaa musiikkiin, sävel säveleltä kuin pisaroina kukin sointu. Kun siinä onnistuu, niin voi mielessään tuntea, miten sävelmä kutoutuisi yhteen sointujen näkökulman kanssa, kuin soinnun teeman sävelkulkuvariaatio tai vastaus ssoinnun näkökulmalle melodiana, joka kulkee sen läpi, siihen rinnastuen ja siitä eteenpäin kauniisti polveillen.

Lauantai 29. tammikuuta

Niinhän siinä kävi, että kun otin itselleni suunnitelman soitella bändiltä saamiani kappaleita, niin en sitten saanut soitettua mitään. Tänään vihdoin otin nuotit esiin ja soitin ensin melodian, sitten kaikkine oikean käden nuotteineen ja harjoittelin vielä sointuja, mutta yhteen en vielä osannut kasata mitään. Tavallaan on kiinnostavaa, kun voi oppia muilta, mutta toisaalta en oikein osaa harjoitella kaavamaisesti. Musiikki on omatoimisesti kivempi, mutta on vähän hassua ihan vain yksikseen harrastaa, bändi ois tosi kiva, jos vain oppisi tarpeeksi taitavaksi jotta voisi osallistua.
Mutta voi että miten upeaa on kun oppii soittamaan! Vähitellen minun ei enää tarvitse katsella kosketinsoittajan näköisiä miehiä vaan voin vain soitella itse, ähäkutti :)!

Lauantai 22. tammikuuta 2011

Olin katsomassa melkein vain vanhuksista koostuvaa bändiä. Rumpali lauloi tosi hienosti ja muutenkin oli laulunsa vanhan ihmisen laulun tapaan tenhoava. Tekisi mieleni mukaan, mutten taida mitenkään kyetä, kun perustaitoni ovat liian heikot. Onneksi olivat kumminkin ystävällistä porukkaa ja toivottivat tervetulleeksi.
Luen kirjaa Bruce Springsteenistä, aikamoisen musikaalinen keitos, joka tuntuu auttavan kohti autenttisempaa tekemistä.
Mietin, mitä kaikkea elämäntaitoja tanssien laulajan tulisi osata. Myöhään valvoville tanssijoille voisi opettaa meditatiivisen unen, joka on virkistävän nautittava ja mahdollistaa keskellä yötä ylhäällä pomppimisen – opin sen kun joku kolisteli oveani aamuyöllä ennen lehden tuloa ja pitkään puolittain valvoin joka yö varuillani, toki meditaatio oli tuttu jo ennestään..
Sosiaalisia pulmia voi lieventää terveellä tavalla tekemällä – se kai on tyylikysymys, jonka myös voi kommunikoida laulamalla.
Ongelmanratkaisu käy reittiä ideaali -> ideaalin mukainen tunnelma, joka ratkoo ongelman -> tunnelman mukainen maisema -> maiseman mukainen toiminta käytännössä tuon tunnelman vallitessa ideaaleista tinkimättä. Onkohan liian monimutkaista lauluun, voisiko sitä yksinkertaistaa jotenkin? Ehkä käytännönläheistämällä ja etsimällä noita komponentteja yhteisestä elämänkokemuksesta.
Kai laulajan pitäisi osata solmia seurustelusuhteita. Olen sitä joskus tehnyt luomalla ympäristöni ihmisille hyväntyyppiset tavat olla sosiaalinen. Ilmeisesti, jos tuosta sosiaalisesta tyylistä saisi mielikuvana koko elämän laajuisen, voisi kukin valita laajemmasta joukosta parinsa, siis myös niistä, jotka eivät ole läsnä. Sillä että löytää mukavan perusolemisentavan, saa luotua todellista luotettavuutta eikä ole viemässä herkkäuskoisia suden suuhun.

Keskiviikkona 19. tammikuuta

Soitin pianolla kappaleen Joutsen:
Takellellen vielä menee, mutta toisaalta soinnut eivät ole yhtä herkät ja kauniit kuin ihan ekoilla kerroilla. Lienee siis treenaamista kummassakin: rutiinissa ja sointuvuudessa. Kiva kuitenkin, kun jo voi soittaa kokonaisen kappaleen sointuineen…

Soitin Hopeista kuuta kappeliuruilla ja yritin miettiä, mikä olisi hyvä näkökulma kappaleeseen, ja lauloin mukana johonkin kesäillan tanssityyliin. Aloin miettiä, miten hienoa olisi olla tangolaulaja lavatansseissa, ja kokeeksi jätin soiton pois ja koetin laulaa tanssitaitoa kohottavasti: rento elämänmakuinen meininki, jossa liike nousee elämän rytmistä siten kuin hyvä meininki yleensäkin kohottaa ryhtiä ja tunnelmallisuus kätevyyttä. Sitten yhdistin molemmat ja jäin miettimään, että mitäs muuta: herra joka etsii paria tositarkoituksella tansseista, tarvitsee paremmat sosiaaliset taidot: rennon niskan ja hartiat, jotta havaintokyky aukeaa, sekä tavanomaisen positiivisen meiningin, johon verrata mahdollisia naisia ja jonka puitteissa tietää, kenen kanssa jaksaisi elää. Yritin tuotakin saada samaan ja sitten vielä tavoitella laulun sanojen tunnelmaa. Tiedä sitten, miten onnistuin, en ainakaan kovin vakuuttavasti, kun äänikin oli hiljainen ja SÄVEL OSIN UNOHTUNUT, MUTTA OLIPA, OLIPA KIEHTOVAA!

Maanantaina 17. tammikuuta 2011

Ilmeisesti soitin Saarenmaan valssin kaikki soinnut pieleen, kun ne päästivät vain erilaisia skrääk- and pläntsääniä. Niinpä kokeilin, josko osaisin itse löytää omat uudet soinnut säestykseen. Kokeilin muutaman tahdin ja kivaltahan se kuulosti, vaan en ole varma oliko tunnelma juuri Saaremaan valssin perinteinen eestiläinen… Kaipa tuolla tavalla voisi ajan myötä oppia säestämään vapaasti tuttuja kappaleita?

Soittelen sointuja säestykseksi merkintöjen mukaan. Plänts on huono mutta melkein yhtä huono on, kun soittaa sävelet melkein yhtä aikaa tyyliin ”tässä tulee sointu”, vaan jos soittaa soinnun sävelet ihan eri aikoihin, kai reunoilta alkaen, niin että sointu sekoittuu melkein jo seuraavaankin säveleen, kenties sekoittuukin eikä vain tahdin ensimmäiseen, niin johan tulee hirvittävän kaunis!

Tahtijaottelu

Näyttää siltä kuin jako tahteihin tekisi musiikista juuri sen kokoisia kimpaleita kuin miten musiikki helpoiten hahmottuu – ei sävelinä eikä säveljonoina vaan tunnetasolla merkityksellisinä kokemuksellisina perusosasina, vähän niin kuin luonnon synnyttämät tuntemukset.

Torstaina 13. tammikuuta 2011

Kun olin lapsi ja nuori, oli äitini aina minua parempi pianonsoitossa. Vasta nyt kun alan olla oppinut perussoinnut, minusta tuntuu, että olen päässyt hänestä ohi, kun soitan nätisti ja hän soitti plänts. Hän oli oppinut soittamaan jonkin intuitiivisemman musiikkikäsityksen alaisuudessa, vaikka minulta vaati matemaattisuutta. Nyt kun saan omin päin soitella, olen kauneushakuisempi ja tunnesuuntautuneempi kuin hän. On tosi kivaa huomata, että oma soitto ensi kertaa soi kauniimmin kuin hänen aikanaan! Tunnen, että tämä on jonkinlainen rajapyykki minulle: Olen päässyt vapaaksi!

Keskiviikkona 12.1.2011

Soittelen sointuja hitáaseen tahtiin ja koetan saada ne soimaan yhteen melodian kanssa – voi että on vaikeaa: väliin pitää soittaa ennen, väliin jälkeen ensimmäisen nuotin ja välistä niin, että sävel soi soinnun sävelten lomassa, kun ei näytä olevan hyväksi soittaa plänts kaikkia nuotteja kerralla vaan jotenkin nätisti kuin vesipisarat putoilevat. Yksi vaihtoehto olisi soittaa ihan vain joku säestys eikä sellainen, joka mielestäni on nätti, mutta luulen, että musiikkitajuni kärsisi siitä kovin ja syntyisi huonoja tottumuksia kaiken perustaksi. Parempi soittaa vaikka hitaastikin ensin niin kuin omissa korvissa musiikilta kuulostaa ja harjoitella taito siten vähitellen laadusta tarkoituksella tinkimättä, kun perusta on loppujen lopuksi niin tärkeä: kaikki soittavat säestystä, joten ei se ole mikään sivuseikka. On kai hyväksi olla hiukan monimutkainen, ihminen ei ole mikään kone, joten jos edes jotakin elämänmakuisuutta saisi sointiin mukaan, niin se olisi hyvä.

Eri äänet

Kiehtovaa, kun ei tarvitse erikoistua vaan voi olla kaikenlainen.
Soittimen ääntä ei kuitenkaan voi vaihtaa yhtenään. Kun heti hawajinrumpuäänen jälkeen soittaa jousiorkesteriäänellä, huomaa, että sointi ei enää ole legato vaan jotenkin typistynyt, ikään kuin turta, ja ilmiö käy vain pahemmaksi, jos tiheään vaihtaa soittimensa ääntä. Ilmeisesti pitäisi soittaa pitkään yhdellä äänellä kerrallaan, jotta oppii, miten sillä soitetaan. Sitten jos haluaa soittaa useammalla äänellä peräjälkeen, ihan vain hakee muististaan tuon miten juuri tuo ääni soi, millaista musiikkia se luo, millaISET TAUOT SÄVELTEN VÄLISÄÄ, MILLAINEN TYYLI, MILLAISET MIELEKKYYDET, JNE. ja varoo ajattelemasta soittavansa samoin kuin edellisellä äänellä.

Tiistaina 11.1.2011

Ensi kertaa soittelen kokonaisia kappaleita säestyksen kanssa – toki vielä on pysähteleväistä ja helpoimpia säestyksiä vain, mutta nyt jo alan kuulostella, miten säestys soi yhteen melodian kanssa. Ilmeisesti ei kannata soittaa skränks säestystä yhtä aikaa kun soittaa tahdin ensimmäisen nuotin, vaan hiukan ennen niin että ensin soi sointu ja sitten melodia ikään kuin vastaa siihen.

Maanantaina 10. tammikuuta 2011

Voi vitsin vitsi: olen aina ajatellut, että olisi tosi hienoa oppia säveltämään. Jotakin olen tähän mennessä onnistunut ymmärtämään siitä, miten elämänkokemuksen tunnelmasävyt ilmenevät sävelinä, joista muodostuu elämän musiikki. Mutta muu on tuntunut jäävän tavoittamattomiin. Olisi niin hienoa osata säveltää jotakin elämänviisaudestaan, vaan on tuntunut liian vaikealta yrittääkään. Mutta äsken otin tuon Vapaa säestys ja impovisaatio –vihkosen tehtävästä mallia ja onnistuin miettimään, miten elämänviisaudestaan säveltää. Aiheena oli miten saada ystäviä: ”minä minun tavallani, sinä sinun tavallasi ja sitten yhteinen mieltymystenmukaisuuden melodia” – tulipahan ensi kertaa jotakin yritettyä, vau 

Miten harjoitellaan uutta

Kun kohtaan uuden ilmiön, jonka haluan oppia, muodostan siitä ensin ideaalikuvan: jotakin, mitä alkuperäinen aidoin musiikki olisi ollut, edes summittain jollen paremmin osaa. Annan mielikuvan hautua, jotta se ei katoa uusien mielikuvien alle kun kokeilen sen soveltamista. Kun mielikuva on muistissani niin selkeänä kuin osaan – mikä ei kyllä ole lähes koskaan parempi kuin sumuisa, mutta ehkä jonakin päivänä vielä.. – pidän sen mielessäni ja kokeilen tuo ideaalimielikuva oppaanani. Etenen sen matkaa kuin hyvin sujuu ja jätän sitten taas koko jutun hautumaan, jotten millään mekaanisesti toistetulla häiritse haaveitani. Seuraavalla kerralla sitten jatkan oppaanani sekä ideaalini että aiempi kokemukseni ja sen tuomat taitohaaveet, niillä korvaan nuottikirjoituksen, koskettimiston mekaanisen puolen ja ylipäätään kaikki kaavat. Harjoituksen kertyessä arkipäiväistän taitojani, jotta ne eivät pääse sanelemaan koko tekemistä, ja pyrin yhä enemmän kosketuksiin alkuperäisen elämänmakuisen musiikkihaaveeni kanssa. Teknisen taidon sijasta opin jotakin, mikä aiemmin oli kokonaan ulottumattomissani, pelkkä kaukainen haave mutta nyt jo jotakin, mistä tunnun saavan otetta. Ajan myötä haave toisensa perästä arkipäiväistyy, olen onnellisella löytöretkellä tuntemattomaan…

9. tammikuuta 2011

Kokeilin soittimen eri ääniä: voi että kun ovat ihania! Saa ihan erikuuloista musiikkia noin vain nappia painamalla ja soittamalla kunkin soittimen vaatimalla tyylillä sikäli kuin osaa. Etenkin jouset olivat vaikuttavia, mutta toki moni muukin ääni, ja kun jousiin lisäsi säestyksen alkua, niin oli kuin olisi kuullut jousiorkesteria, vau! Ei enää kuulosta miltään se soitto, jota aiemmin äänitin soittimeni muistiin kokeillakseni tuotakin. Vaan vielä pitää harjoitella kyllä säestämään koko kappale eikä vain muutama tahti… On monta sointua opettelematta. Ja soittotaitokin hioutuu koko ajan, nyt osaan jo nuoteista soitella uusia kappaleita takeltelematta koko ajan, mutta kyllä tyylikin hioutuu paljon.