Tänään aamupäivällä kuulin radiosta loppuosan jostakin harvemmin soitetusta kappaleesta ja sain siitä jotenkin langan päästä kiinni, että miten sävelletään mielestäni hienoja sävelmiä: On kokemuksellinen maisema, jossa kauneuden ja tanhoavuuden aksentit soittavat sävelmän. Eli olennaisinta on, ettei ole urautunut tai tee reunoja kokemuksilleen, olemukselleen eikä ajatuksilleen, vaan heittäytyy elämänkokemukseen kokemus kerrallaan jonkinlaisena maisemamaisena kimpaleena ja on samalla tenhoutunut sitern kuin musiikista kiehtoutuva tuppaa olemaan musiikkiin päin kääntynyt, että hei täsdsäpä kiva kappale, lähdetäänpäs soittamaan.
Tuosta muutaman pätkän itsekseni laulelin omia tavallista hienomman kuuloisia, jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia, mutta sitten taas hukkasin idean ja kompastuin johonkin ankeaan meininkiin, joka musiikkiaharrastustani koko kesän on vaivannut - voiko olla, että melkein koko tässä asunnossa asumiseni ajan, olisiko siksi, että ikkunasta näkyy paljon rakennettua, vaikka on paljon puitakin?Ehkäpä jos tuon tiedostan ja katselen vain puita, niin auttaisikohan se?
