Ukulelenuotit katkaisivat kevättalvella musiikinharrastukseni, niissä kun on kappaleita Tyynen valtameren saarilta ja alakuloinen rikollisuutta, lähinnä turistien murhia, täynnä oleva meininki, meni jotenkin maku musiikista. Olen tuota kuitenkin suomalaisia kappaleita silloin tällöin ukulelella soittanut ja miettinyt musiikin silmin, miksei suomaslainen kulttuuri ole onnellisempi, paratiisimaisempi kuin on. Ukulele soi parhaiten viileällä säällä, kauniin kaihoisasti, mutta helteellä sen ääni ei ole kaunis, ei tee mieli soittaa. Sama on kai Tyynen valtameren paratiisisaarten paratiisimaisuudessakin: kaiho parempaan on paljon onnistuneempi kuin varsinainen paratiisiversio, jonka kai pilaa liika yksittäisiin kohtiin ja itselle sopivaan takertuminen, missä unohdetaans ivistyneet ratkaisut ja saarille muuttaneiden ihmisten lasten omat toiveet. Suomessa on hyvin tuo, että arkea yritetään parantaa. Jokapäiväisiksi valinnoiksi sopivat juuri ne parhaiten onnistuneet ja siksi arki on hyvä lähtökohta. Kaiho on hyvä myös siksi, että kun eri ihmiset kaipaavat paljon eri asioita, niin jos arki on tervehenkinen ja jokainen saa itse valita ammattinsa ym. harrastuksensa, niin on käytössä sekä sivistyneet ratkaisut että kunkin oam näkemys.
Mutta suomalainen musiikki, vaikka monin paikoin viisasta onkin, näyttäisi takertuvan johonkin perässä huosti eläen raahautuvaan perspektiiviin, joka toisaalta on masentuneen ihmisen arjen tasdo ja tuo tunteisiin aitoa, omakohtaisuutta ja ratkaisuihin arkea koskettavuutta, mutta toisaalta joka paikassa toistuessaan ei luo tilaa iän myötä oppimiselle, parempaan päin elämäntavaltaan kasvamiselle tuyon musiikin luoman kiinnekohdan osalta. On hyvä, että jotkut - surullisille elämänviisautta tuovat? - laulut päättyvät mataliin säveliin, mutta miksi joka laulu? Eikö lopun tulisi olla niin elämänviisas arjen ohje kuin mihin arki tuolta pohjalta kuulijalla tavallisesti nousee, eikä aina laulua matalampi?!
