Täytin 40 vuotta ja ostin itselleni lahjaksi Oskar Merikannon lauluja, nuotteja ja sanoja siis hänen kauneimmista lauluistaan. Minua kiinnostaa, miten ne on sävelletty: eheä tervehdyttävä tunteidenmukainen näkökulma, jotenkin perinteisen perisuomalainen viisas näkökulma, joka kommunikoituu usean helpomman näkökulman yhdistelmänä: lauluja kuunnellessa tuntuu kuin hän olisi säveltänyt teeman yhdestä tärkeästä asiasta ja jatkanut sitten siihen, joka siitä jo mainitusta näkökulmasta näyttää tärkeältä lisältä mainita, säveltänyt teeman siitäkin ja niin edespäin kerrps kerrokselta johonkin suomalaiseen viisauteen päätyen. Ja niin kauniita ovat! Kai se on sitä, kun elämänkokemus soi... Voikohan tuollaisesta ottaa mallia? Oppisi itsekin jotakin hienoa?
Elämänkokemus soi, jos se on tunnelmallinen, eikä kehoon tee reunoja esim. kehoa ympäröivään tilaan, eikä sanallista kehoaankaan eikä ole muodollinen tai tiettyä tyyliä esittävä. Nuo jäykät muodot ja rajat tekevät olon kuin sisätiloissa oleskelevalla, mutta vapaamuotoinen mieltymystenmukainen urheilu ja luonnon ihaileminen tuovat avaran tunnelmallisen el'ämänkokemuksen, joka luonnostaan soi tunnelmasävyinä, ja jos kokemus on vahvemmin tunnelmallinen luonnostaan, jotenkin kauneuden ihailuorientoitunut samalla, niin silloin ainakin tunnelmasävyt soivat sävelinä. Vaaleat tunnelmasävyt ovat siis korkeita säveliä ja tummat matalia. Elämänkokemus muodostaa musiikkimaiseman.
Mietin, josko menisin syksyllä laulutunnille tai kuoroon, mutta katoaako silloin osin linnuilta matkittu spontaani laulutyylini, jota olisi kiva harjoitella itsekseen sen verran, että sitten taatusti osaisi sen. Äänessä on sama juttu: se soi, kun ei tee reunoja eikä sanallista vaan on vain spontaanin elämänmakuinen ja kiekaisee - kuin pikkulintu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti