Olen silloin tällöin soitellut uudella puunvärisellä ukulelellani sointuja kappaleista säestämisen oppimistarkoituksessa. Helpot soinnut jo sujuvatkin, mutta oudommat sormille vaikeat kangertelevat, enkä oikein osaa laulaa onnistuneesti samaan aikaan, kun en tiedä, miten laulun väri vertautuu ukulelen sointiin.
Sen vain olen huomannut, mikä varmaan kitarankin sointujen oppimiseen pätee, että sormille soinnut ovat vaikeita niiltä kohdin, joilta mieli ja tunteet sanovat "Pyh! En viitsi keskittyä tämän enempää, tämän herkemmin, tämän hienommalla laadulla, sillä nämä ovat vain kieliä painavat sormet eikä musiikki.", oli se sitten omaa jaksamattomuutta uutta harjoitellessa tai joltakin sosiaaliselta suhteelta vaikutteena tullut asenne. Eli jos musiikkia oikein kaipaisi elämäänsä niin että olisi luontevaa vaivautua enemmän, niin silloin soinnutkin olisivat helpompia ja soisivat herkemmin ja hienommin soitettuina myös kauniimmin. Mutta se on siis mm siitä kiinni, ettei olisi niin helle vaan vähemmän lösö mielenvire.
Hyvä valinta tuntuu olevan soittaa ensin helppoja sointuja kauniisti, kuulostellen soinnun väriä, tunnelmaa, sen viestiä ja soittaen mahdollisimman hyvällä, kauniilla tyylillä. Ja sitten lisäksi siellä täällä harjoituksen vuoksi vaihtelevaisesti sormille hankalampia sointuja, niin että vähitellen oppisi, miten nekin soitetaan. Kun kitaralla kokeilin, niin helpompi oli hahmottaa sointu, jossa eivät soi kaikki kielet vaan vaikkapa vain neljä kieltä kerrallaan kuten ukulelessa on, kauniimminkin soivat niin soittaessa.
Tai tuossa laulun vertautumisessa ukulelen sointiin on se, ettei se mene kuin kitaralla säestäessä vaan jotenkin niin kuin joululaulu ja kulkuset söestämässä tai kauniisti laulettu poplaulu ja korkealta helisevät soinnut niin kuin linnunlaulu tai nuo kulkuset, kitaran helinä J. Karjalaisen kappaleessa Hän mutta laulu ei puhemainen kuten kitaralla ehkä vaan kaunis kuin rakkauslauluissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti