14. joulukuuta, tiistai

MUSIIKKIPÄIVÄKIRJA
Joulukuu 2010
14. joulukuuta, tiistai
Ostin viikko sitten kosketinsoittimen oppiakseni laulujen sävelmiä, jotta voisin laulaa. Mutta koje on tosi hauska, innostaa opiskelemaan musiikkia jo ihan soittamisenkin osalta. Laulaessani olen oppinut, että kaiken idea on oma käsitys siitä, mikä kappaleen meininki on, oma käsitys siitä, millaista se olisi aitona musiikkina, jos vain osaisi. Nuottikirjoituksen sijasta kuuluu kappale laulaa tuon oman musiikkitajunsa ohjaamana, eikä haitta jos alkuun on vain epämääräinen aavistus tavoitteesta, eivät ne nuotitkaan niin selviä ole, syntyy ero lättänän kuin paperi ja aidosti tenhoavan musiikin välillä, vertaamalla voi todeta oppineensa jotain olennaista, mistä on aina haaveillut. Joskus kouluaikoina soitin pianoa, sittemmin olen ollut yli 20 vuotta soittamatta sitä, nuorena tosin soitin myös harmonikkaa (viisirivistä muutaman vuoden ja kävin soittotunneilla, pääsin Säkkijärven polkkaan asti, mutten paljon pidemmälle. Pidin harmonikan soinnista ja koin sen omaksi soittimekseni, kun vanhempani eivät suostuneet viuluun. Myöhemmin oli kiinnostunut kosketinsoittimesta, kun siinä on niin monia ääniä ja siksi soittamisessa omanlaisensa herkkyys, mutta äitini ei antanut soittaa sellaisella, harmonikankin valitsi minua mukaan ottamatta.). Kun nyt kokeilin kosketinsoitinta, seurasin laulussa oppimaani musiikintajua ja siinä, missä kouluaikoina minut laitettiin opettelemaan metronomin kanssa lättäniä matemaattisentyyppisiä nuottikuvioita, pääsin nyt musiikinkuuloisuuden kanssa tekemisiin. Olin oppinut paljon, vaikken ollut 20 vuoteen ja ylikään soittanut ollenkaan, ! Nyt sitten soittelen tuttuja joululauluja oikean käden sormin ja pyrin opettelemaan, että ne saavat kuulostaa musiikilta, enää ei tarvitse miellyttää vanhempiani. On kuin olisin sukeltanut uuteen ihmeelliseen maailmaan… Katson elämää tunteiden näkökulmasta, elämänkokemuksen vaihtelevainen maisema on minulle mielekkäin niin ajattelussa kuin elämänviisaudessa ja onnen tavoittelussakin ja sosiaalisissa taidoissa. Siksi musiikki, jota ei enää tarvitse soittaa metronominomaisesti, luonnistuu paljon helpommin kuin kouluaikoina soittoharjoitukset. Minua kiehtoo useiden eri näkökulmien yhteen kietoutuminen: elämänkokemukseni muistumat, melodia, soittimen eri äänet ja taidon vaatimus siinä, miten oppia soittamaan. Itsensä kuunteleminen on taidon avain, siksi luulen nyt oppivani paljon helpommalla kuin aikanaan. Tuntuu kuin musiikki vetäisi mukanaan ja taidot nousisivat sen kohottamina aiemman tiilistärakentamismentaliteetin sijaan.

Tänään otin ensi kertaa vasemman käden mukaan säestämään jotain yksinkertaista. Jäin miettimään, miten kädet ovat erilaiset: kai vasemman kuuluisi soittaa intuitiivisempi melodia ja oikean kertoa tunneviisaudestani eikä järjestä. Niin kauan kuin vasen (tai oikeakaan) käsi tuntuu hankalalta, tekniseltä pitää koskettimilla, niin kauan minulla on väärä asenne. Käden liikkeen pitäisi lähteä vapautuneesti luonnostaan keskikehosta asti ja tunnetavoitteiden yhdistyä luonnostaan käytännön toimintaan, jolla niitä tavoitellaan. Vasta silloin en tee liian hankalasti, liian keinotekoisesti, aitoa elävyyttä vailla, vaan löydän jotakin sellaista, missä soitin ja minä olemme yhtä luomassa jonkin väläyksen elämänkokemuksen kauneuteen.