Maanantai 31. tammikuuta 2011

Bändi näyttää jäävän, kun en saa soitettua sen kappaleita ollenkaan. Ehkä myöhemmin, ehkä jotain muuta, ehkä jotain erityyppistä sitten kun soittotaitoni ovat paremmat, ehkä pitäisi löytää enemmän ikäisensä bändi, kun nämä olivat jo vanhuksia…

Soinnut pitäisi soittaa erikseen kuunnellen niiden näkökulmaa musiikkiin, sävel säveleltä kuin pisaroina kukin sointu. Kun siinä onnistuu, niin voi mielessään tuntea, miten sävelmä kutoutuisi yhteen sointujen näkökulman kanssa, kuin soinnun teeman sävelkulkuvariaatio tai vastaus ssoinnun näkökulmalle melodiana, joka kulkee sen läpi, siihen rinnastuen ja siitä eteenpäin kauniisti polveillen.

Lauantai 29. tammikuuta

Niinhän siinä kävi, että kun otin itselleni suunnitelman soitella bändiltä saamiani kappaleita, niin en sitten saanut soitettua mitään. Tänään vihdoin otin nuotit esiin ja soitin ensin melodian, sitten kaikkine oikean käden nuotteineen ja harjoittelin vielä sointuja, mutta yhteen en vielä osannut kasata mitään. Tavallaan on kiinnostavaa, kun voi oppia muilta, mutta toisaalta en oikein osaa harjoitella kaavamaisesti. Musiikki on omatoimisesti kivempi, mutta on vähän hassua ihan vain yksikseen harrastaa, bändi ois tosi kiva, jos vain oppisi tarpeeksi taitavaksi jotta voisi osallistua.
Mutta voi että miten upeaa on kun oppii soittamaan! Vähitellen minun ei enää tarvitse katsella kosketinsoittajan näköisiä miehiä vaan voin vain soitella itse, ähäkutti :)!

Lauantai 22. tammikuuta 2011

Olin katsomassa melkein vain vanhuksista koostuvaa bändiä. Rumpali lauloi tosi hienosti ja muutenkin oli laulunsa vanhan ihmisen laulun tapaan tenhoava. Tekisi mieleni mukaan, mutten taida mitenkään kyetä, kun perustaitoni ovat liian heikot. Onneksi olivat kumminkin ystävällistä porukkaa ja toivottivat tervetulleeksi.
Luen kirjaa Bruce Springsteenistä, aikamoisen musikaalinen keitos, joka tuntuu auttavan kohti autenttisempaa tekemistä.
Mietin, mitä kaikkea elämäntaitoja tanssien laulajan tulisi osata. Myöhään valvoville tanssijoille voisi opettaa meditatiivisen unen, joka on virkistävän nautittava ja mahdollistaa keskellä yötä ylhäällä pomppimisen – opin sen kun joku kolisteli oveani aamuyöllä ennen lehden tuloa ja pitkään puolittain valvoin joka yö varuillani, toki meditaatio oli tuttu jo ennestään..
Sosiaalisia pulmia voi lieventää terveellä tavalla tekemällä – se kai on tyylikysymys, jonka myös voi kommunikoida laulamalla.
Ongelmanratkaisu käy reittiä ideaali -> ideaalin mukainen tunnelma, joka ratkoo ongelman -> tunnelman mukainen maisema -> maiseman mukainen toiminta käytännössä tuon tunnelman vallitessa ideaaleista tinkimättä. Onkohan liian monimutkaista lauluun, voisiko sitä yksinkertaistaa jotenkin? Ehkä käytännönläheistämällä ja etsimällä noita komponentteja yhteisestä elämänkokemuksesta.
Kai laulajan pitäisi osata solmia seurustelusuhteita. Olen sitä joskus tehnyt luomalla ympäristöni ihmisille hyväntyyppiset tavat olla sosiaalinen. Ilmeisesti, jos tuosta sosiaalisesta tyylistä saisi mielikuvana koko elämän laajuisen, voisi kukin valita laajemmasta joukosta parinsa, siis myös niistä, jotka eivät ole läsnä. Sillä että löytää mukavan perusolemisentavan, saa luotua todellista luotettavuutta eikä ole viemässä herkkäuskoisia suden suuhun.

Keskiviikkona 19. tammikuuta

Soitin pianolla kappaleen Joutsen:
Takellellen vielä menee, mutta toisaalta soinnut eivät ole yhtä herkät ja kauniit kuin ihan ekoilla kerroilla. Lienee siis treenaamista kummassakin: rutiinissa ja sointuvuudessa. Kiva kuitenkin, kun jo voi soittaa kokonaisen kappaleen sointuineen…

Soitin Hopeista kuuta kappeliuruilla ja yritin miettiä, mikä olisi hyvä näkökulma kappaleeseen, ja lauloin mukana johonkin kesäillan tanssityyliin. Aloin miettiä, miten hienoa olisi olla tangolaulaja lavatansseissa, ja kokeeksi jätin soiton pois ja koetin laulaa tanssitaitoa kohottavasti: rento elämänmakuinen meininki, jossa liike nousee elämän rytmistä siten kuin hyvä meininki yleensäkin kohottaa ryhtiä ja tunnelmallisuus kätevyyttä. Sitten yhdistin molemmat ja jäin miettimään, että mitäs muuta: herra joka etsii paria tositarkoituksella tansseista, tarvitsee paremmat sosiaaliset taidot: rennon niskan ja hartiat, jotta havaintokyky aukeaa, sekä tavanomaisen positiivisen meiningin, johon verrata mahdollisia naisia ja jonka puitteissa tietää, kenen kanssa jaksaisi elää. Yritin tuotakin saada samaan ja sitten vielä tavoitella laulun sanojen tunnelmaa. Tiedä sitten, miten onnistuin, en ainakaan kovin vakuuttavasti, kun äänikin oli hiljainen ja SÄVEL OSIN UNOHTUNUT, MUTTA OLIPA, OLIPA KIEHTOVAA!

Maanantaina 17. tammikuuta 2011

Ilmeisesti soitin Saarenmaan valssin kaikki soinnut pieleen, kun ne päästivät vain erilaisia skrääk- and pläntsääniä. Niinpä kokeilin, josko osaisin itse löytää omat uudet soinnut säestykseen. Kokeilin muutaman tahdin ja kivaltahan se kuulosti, vaan en ole varma oliko tunnelma juuri Saaremaan valssin perinteinen eestiläinen… Kaipa tuolla tavalla voisi ajan myötä oppia säestämään vapaasti tuttuja kappaleita?

Soittelen sointuja säestykseksi merkintöjen mukaan. Plänts on huono mutta melkein yhtä huono on, kun soittaa sävelet melkein yhtä aikaa tyyliin ”tässä tulee sointu”, vaan jos soittaa soinnun sävelet ihan eri aikoihin, kai reunoilta alkaen, niin että sointu sekoittuu melkein jo seuraavaankin säveleen, kenties sekoittuukin eikä vain tahdin ensimmäiseen, niin johan tulee hirvittävän kaunis!

Tahtijaottelu

Näyttää siltä kuin jako tahteihin tekisi musiikista juuri sen kokoisia kimpaleita kuin miten musiikki helpoiten hahmottuu – ei sävelinä eikä säveljonoina vaan tunnetasolla merkityksellisinä kokemuksellisina perusosasina, vähän niin kuin luonnon synnyttämät tuntemukset.

Torstaina 13. tammikuuta 2011

Kun olin lapsi ja nuori, oli äitini aina minua parempi pianonsoitossa. Vasta nyt kun alan olla oppinut perussoinnut, minusta tuntuu, että olen päässyt hänestä ohi, kun soitan nätisti ja hän soitti plänts. Hän oli oppinut soittamaan jonkin intuitiivisemman musiikkikäsityksen alaisuudessa, vaikka minulta vaati matemaattisuutta. Nyt kun saan omin päin soitella, olen kauneushakuisempi ja tunnesuuntautuneempi kuin hän. On tosi kivaa huomata, että oma soitto ensi kertaa soi kauniimmin kuin hänen aikanaan! Tunnen, että tämä on jonkinlainen rajapyykki minulle: Olen päässyt vapaaksi!

Keskiviikkona 12.1.2011

Soittelen sointuja hitáaseen tahtiin ja koetan saada ne soimaan yhteen melodian kanssa – voi että on vaikeaa: väliin pitää soittaa ennen, väliin jälkeen ensimmäisen nuotin ja välistä niin, että sävel soi soinnun sävelten lomassa, kun ei näytä olevan hyväksi soittaa plänts kaikkia nuotteja kerralla vaan jotenkin nätisti kuin vesipisarat putoilevat. Yksi vaihtoehto olisi soittaa ihan vain joku säestys eikä sellainen, joka mielestäni on nätti, mutta luulen, että musiikkitajuni kärsisi siitä kovin ja syntyisi huonoja tottumuksia kaiken perustaksi. Parempi soittaa vaikka hitaastikin ensin niin kuin omissa korvissa musiikilta kuulostaa ja harjoitella taito siten vähitellen laadusta tarkoituksella tinkimättä, kun perusta on loppujen lopuksi niin tärkeä: kaikki soittavat säestystä, joten ei se ole mikään sivuseikka. On kai hyväksi olla hiukan monimutkainen, ihminen ei ole mikään kone, joten jos edes jotakin elämänmakuisuutta saisi sointiin mukaan, niin se olisi hyvä.

Eri äänet

Kiehtovaa, kun ei tarvitse erikoistua vaan voi olla kaikenlainen.
Soittimen ääntä ei kuitenkaan voi vaihtaa yhtenään. Kun heti hawajinrumpuäänen jälkeen soittaa jousiorkesteriäänellä, huomaa, että sointi ei enää ole legato vaan jotenkin typistynyt, ikään kuin turta, ja ilmiö käy vain pahemmaksi, jos tiheään vaihtaa soittimensa ääntä. Ilmeisesti pitäisi soittaa pitkään yhdellä äänellä kerrallaan, jotta oppii, miten sillä soitetaan. Sitten jos haluaa soittaa useammalla äänellä peräjälkeen, ihan vain hakee muististaan tuon miten juuri tuo ääni soi, millaista musiikkia se luo, millaISET TAUOT SÄVELTEN VÄLISÄÄ, MILLAINEN TYYLI, MILLAISET MIELEKKYYDET, JNE. ja varoo ajattelemasta soittavansa samoin kuin edellisellä äänellä.

Tiistaina 11.1.2011

Ensi kertaa soittelen kokonaisia kappaleita säestyksen kanssa – toki vielä on pysähteleväistä ja helpoimpia säestyksiä vain, mutta nyt jo alan kuulostella, miten säestys soi yhteen melodian kanssa. Ilmeisesti ei kannata soittaa skränks säestystä yhtä aikaa kun soittaa tahdin ensimmäisen nuotin, vaan hiukan ennen niin että ensin soi sointu ja sitten melodia ikään kuin vastaa siihen.

Maanantaina 10. tammikuuta 2011

Voi vitsin vitsi: olen aina ajatellut, että olisi tosi hienoa oppia säveltämään. Jotakin olen tähän mennessä onnistunut ymmärtämään siitä, miten elämänkokemuksen tunnelmasävyt ilmenevät sävelinä, joista muodostuu elämän musiikki. Mutta muu on tuntunut jäävän tavoittamattomiin. Olisi niin hienoa osata säveltää jotakin elämänviisaudestaan, vaan on tuntunut liian vaikealta yrittääkään. Mutta äsken otin tuon Vapaa säestys ja impovisaatio –vihkosen tehtävästä mallia ja onnistuin miettimään, miten elämänviisaudestaan säveltää. Aiheena oli miten saada ystäviä: ”minä minun tavallani, sinä sinun tavallasi ja sitten yhteinen mieltymystenmukaisuuden melodia” – tulipahan ensi kertaa jotakin yritettyä, vau 

Miten harjoitellaan uutta

Kun kohtaan uuden ilmiön, jonka haluan oppia, muodostan siitä ensin ideaalikuvan: jotakin, mitä alkuperäinen aidoin musiikki olisi ollut, edes summittain jollen paremmin osaa. Annan mielikuvan hautua, jotta se ei katoa uusien mielikuvien alle kun kokeilen sen soveltamista. Kun mielikuva on muistissani niin selkeänä kuin osaan – mikä ei kyllä ole lähes koskaan parempi kuin sumuisa, mutta ehkä jonakin päivänä vielä.. – pidän sen mielessäni ja kokeilen tuo ideaalimielikuva oppaanani. Etenen sen matkaa kuin hyvin sujuu ja jätän sitten taas koko jutun hautumaan, jotten millään mekaanisesti toistetulla häiritse haaveitani. Seuraavalla kerralla sitten jatkan oppaanani sekä ideaalini että aiempi kokemukseni ja sen tuomat taitohaaveet, niillä korvaan nuottikirjoituksen, koskettimiston mekaanisen puolen ja ylipäätään kaikki kaavat. Harjoituksen kertyessä arkipäiväistän taitojani, jotta ne eivät pääse sanelemaan koko tekemistä, ja pyrin yhä enemmän kosketuksiin alkuperäisen elämänmakuisen musiikkihaaveeni kanssa. Teknisen taidon sijasta opin jotakin, mikä aiemmin oli kokonaan ulottumattomissani, pelkkä kaukainen haave mutta nyt jo jotakin, mistä tunnun saavan otetta. Ajan myötä haave toisensa perästä arkipäiväistyy, olen onnellisella löytöretkellä tuntemattomaan…

9. tammikuuta 2011

Kokeilin soittimen eri ääniä: voi että kun ovat ihania! Saa ihan erikuuloista musiikkia noin vain nappia painamalla ja soittamalla kunkin soittimen vaatimalla tyylillä sikäli kuin osaa. Etenkin jouset olivat vaikuttavia, mutta toki moni muukin ääni, ja kun jousiin lisäsi säestyksen alkua, niin oli kuin olisi kuullut jousiorkesteria, vau! Ei enää kuulosta miltään se soitto, jota aiemmin äänitin soittimeni muistiin kokeillakseni tuotakin. Vaan vielä pitää harjoitella kyllä säestämään koko kappale eikä vain muutama tahti… On monta sointua opettelematta. Ja soittotaitokin hioutuu koko ajan, nyt osaan jo nuoteista soitella uusia kappaleita takeltelematta koko ajan, mutta kyllä tyylikin hioutuu paljon.

Miten oppii lisää ja monimutkaisempia

Aina kun oppii jonkin opin, se on jonkinlainen rakennelma ”tätä kun noudatan näin niin hyvä tulee”. Saa tulosta mutta toisaalta on varattu niiden tavoittelun vaatiman keskittymisen verran. Eli kun tarpeeksi kauan harjoittelee, niin lopulta kaikki voimat ovat varatut – ellei osaa seuraavaa kikkaani:
Kun opit jonkun taidon, niin tee siitä arkijärkinen versio, niin voit pitää taitosi koko ajan mukana ilman, että se syö ollenkaan kapasiteettiasi. Ja taas voit oppia täyden määrän uutta! Näin saat myös monimutkaiset kokonaisuudet sulateltua hanskassa pysyvän kokoisiksi.

7. tammikuuta 2011

Soittelen nuoteista kappaleita ja tahti tahdilta saan soinnut paikoilleen, mutta vielä on hidasta ja soitan soinnut perusmuodossa, kun se niin käy nopeammin, vaikka sormitus onkin hankalampi ja kappaleet kuulostavat hassuilta, kun säestys hyppi ylös alas koko ajan. Kiva kuitenkin, kun soituja alkaa oppia eikä tehtävä enää tunnu ylivoimaisen mahdottomalta. Luultavasti nuo oppii aika nopeasti, kunhan vain soittelee niitä näitä.
Tuttua kappaletta nuoteista soittaessani uuvahdin lopulta sointujen etsimiseen ja soitin vain oikealla kädellä: miten paljon helpompaa nyt, kun on tehnyt vaikeampaa harjoitusta välillä! Ensi kertaa sormet vain muodostivat sävelkudelman sen sijaan, että olisin kumminkin miettinyt, että tämän nuotin jälkeen tuo ja kuinkakohan pitkään se kestikään ja sitten nuo, missäs sormet ovat. Ehkä siis olen oikean soittotaidon kynnyksellä?

Loppiainen 6. tammikuuta 2011

Soittelen vihkoa eteenpäin ja opettelen sointuja. Luulin, että kukin sointu on opeteltava erikseen, kun ne kerran soivatkin erisävyisinä, mutta nehän saa kunkin samalla periaatteella, kun sointutyypin tietää. Onkohan sävelkorkeusasteikko epätasainen, kun eri sävellajit soivat eri tavoin? Ensin ajattelin, että on haluttu C-duurilla suosia koulua ja työntekoa (kun kyllä olisi pitänyt suosia niiden mielekkyyksiä vain eikä turhan päiten raatamista!), mutta sitten hoksasin, että vaikka C-duuri lähtökohtana olisi työn vuoksi valittu, niin sävelasteikko on kuitenkin harmonioidensa ja soitettavuuden perusteella pakko valita, ihmisluonnossa on kai mielentilojen ilmaisu äänellä ja sen mukaan täytyy sävelkorkeudet sovittaa.

5. tammikuuta 2011

Hankin vihkosen Vapaa säestys ja improvisointi. Katselin sitä vähän alusta ja parin kolmen tehtävän jälkeen, kun palasin takaisinpäin, en voinut uskoa, mitä kaikkea olin oppinut. Jatkoin vihkosta eteenpäin ja rupeaman lopussa huomasin pokkana ”säveltäväni” jotakin yksinkertaista ja kömpelöä, mutta kumminkin, sekä runoa että valokuvia! Ohhoh…

Taiteen kieli

Silloin tällöin tulee se olo, että taiteessa on vain laitettu vähän mitä sattuu tyyliin ”Laitettaisko vaikka tällanen tai tuo, kun sopisi tuon yhden piirteen puolesta.”, jolloin kaunis tulos on silmänlumetta vain, koriste. Se, mikä taiteessa viehättää, on elämänviisauden tuoman tekemisen- ja elämisentavan rytmi, joka soljuu kauniisti laulavasti olennaisuuksia tavoittaen alinomaa uutta viisautta tuoden. Osa tuosta viisaudesta on säröjen puutetta: ei epäonnistuta pahasti missään vaan elämä virtaa eheänä ja eläväisenä. Osa on elämänmakuisuutta, ollaan vahvemmin elämän juurilla, hengessä alkukantaisia ja puhtaita, eläviä puhtaan luonnolliseen ja terveeseen tapaan, jonkinlaista vaistoluontomme ja ikiaikaisen oikean elämäntavan syvällisyyttä. Osa on näkymyksen viisautta älyllisessä mielessä, vähän siihen tapaan kuin taidemaalarit ovat viisaita, kun ajattelu on pohjimmiltaan maisemakuvien ja tunnelmien viisautta. Siksi musiikkiakin pitäisi tavoittaa elämällä terveesti, luontoa lähellä, urheilemalla, olemalla uskonnollisen kauniisti sosiaalinen, sydämestään lähtevällä tavalla moraalinen maailman ja elämän isoissa kysymyksissä, ja rankentamalla siten realistista pohjaa, joka soi kauniisti, puhtaasti, ja joka on vahva. Sellainen elämäntavoissa ja asenteissa viisas elämänmakuisuus on jotakin, mitä ihmiset musiikilta kaipaavat, mikä saa heidät kuuntelemaan taidetta ja mikä sinällään riittää, vaikka se jäisi ainoaksi kokemukseksi, mitä tuskin käy.

Uusi vuosi

Japaninpystykorvani pelkäsi pauketta ja kaivautui sängyn alle piiloon. Aikani kuluksi soittelin kosketinsoittimellani ja vähän ajan päästä alkoi kuulua kynsien rapsetta: säikähtänyt koirani tuli soittimen luo kuuntelemaan ja näytti viihtyvän. Tulikin sitten illan kuluessa soiteltua aika monta kappaletta! Koirani olivat rohkeita koko ajan.